Tämä matka Naisten Kymppiin alkoi melkein vuosi sitten, minun oli todella vaikeaa kävellä edes rappusia alas keisarileikkauksen jälkeen. Juuri leikkauksen jälkeen oli motivaatio maassa tehdä yhtään mitään. Olin niin pettynyt "itseääni" etten voinut synnyttää normaalisti, synnytyksen käynnistämisestä huolimatta ja että mun raskaus meni jopa 18päivää yliaikaa ennen kuin päädyttiin "hätä-sektioon". Ihan raskauden alkumetreistä lähtien pyysin sektiota, mutta lääkäri(t) oli erimieltä asiasta - "tottakai sinun pitää normaalisti synnyttää ja PISTE" (lyhyeesti sanottuna). Joten raskauden loppumetreilla, etenkin kun minut kutsuttiin sisään käynnistystä varten päätin että varmasti normaalisti syntyy piste. Ajattelin että olen odottanut/kestänyt näin kauan nyt loppu viedään kunnialla, mutta aina ei voi voittaa - eikä edes joka kertaa!
Anyways jotta voisin päästää kuntoon taas oli pakko asettaa itselleni tavoitetta elämässä, minkä nojalla yrittäisisin parhaan kykyni mukaan päästää hyvään kuntoon. En ainoastaan itseäni takia vaan myös lasteni takia! Kuinka moni äiti haluaa kävellä lapsensa perässä about 500metria koko ajan tai kuinka moni äiti haluaa usein sanoa lapsilleen "ei nyt - äiti ei jaksa". Ajatus liikunnasta vahvistui, kun ensimmäisen kerran yritin mennä lastenvanujen kanssa mäkeä alas - että se sattui selkään, kun ei ole vatsalihaksia ollenkaan.
Matkan varrella olen keskustellut tästä ideasta ja kehityksestäni sekä blogilla että perheen/ystävien kanssa ja olen saanut paljon positiivista palautetta. Jotkut jäivät päähän vahvemmin kuin toiset. Esim. Kun isälleni kerroin tästä ensimmäisen kerran hän hymyili ja hänen kommentinsa oli "meidän suvussa me emme ole urheilijoita, vaan satsataan koulutukseen! :) Tätä on vaikea unohtaa, aina kun en jaksa juosta "treeni" reittiä loppuun asti tämä isän kanssa käyty keskustelu pyörii minun päässäni. Tämä tavallaan antaa minulle luvan ottaa iisisti, eikä vaatia itseltäni huipputuloksia näin urheilun merkeissä. It's just not in me to win this game :D Minun sisarukset puolestaan jakautuivat kahteen: osa uskoo että pärjään, toiset sanovat: "Etkai ihan tosissasi meinaa osallistua, sinä joka vielä imetät". Ja monet ihanat ystävät/tutut/FACEBOOK-klaanini kannustavat kovasti ja jos ei muuta niin edes yrittämään maaliin asti päästä :).
Minä todellakin arvostan teidän kaikkien kannustukset! Se on kullan arvoista - etenkin nyt kun alkoi näin loppumetreilla jännittämään. Why did I signed up for this pyörii minun päässäni ainakin kerran päivässä. Ei sen takia että olisin huonossa kunnossa, vaan koska joudun osallistumaan tähän "yksin" - lähinnä asuvalintani takia minua jännittää ihan kamalasti. Vaikkakin SE on koko ajan ollut minulle päivänselvää, että haluan juosta juuri tässä asussa. Whatever happens, this is who I'm - take me as I am or leave me as I am. Because I will never change, as a human being I might "grow up", but my believes are what they are and IT makes me the person I am today - I wouldn't change it for the world. I'm really happy with my life and whatever I have or not have :) I really hope that you guys - my beloved readers do feel the same about your life!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti